On kulunut viikko Foxin pois menosta, enkä ole vielä sisäistänyt asiaa. En pysty mitenkään käsittämään, että tämä on lopullista eikä Fox tule takaisin.
Pohdin koko ajan olisinko voinut jotenkin estää Foxin sairastumisen. Olisinko voinut huomata jotain aikaisemmin ja hakea sille hoitoa aikaisemmin?
Hoidon suhteen taas minulla ei ole mitään epäilyksiä: tein kaikkeni. Tein kaikkeni, jotta Fox paranisi. Voin täysin rehellisesti sanoa yrittäneeni aivan kaiken.
Foxin maksavian syytä voi vain arvailla. Mitä todennäköisimmin maksa oli vain iän myötä heikentynyt, eikä enää jaksanut.
Kaikki tämä on niin epäreilua, julmaa ja taas epäreilua. Tämä on niin väärin, enkä ymmärrä mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän.
Oltiin Foxin kanssa selätetty kaikki ongelmat, joita meillä on matkan varrella ollut. Aggressiivisuus, hihnassa vetäminen, eroahdistus ja remmirähjäys olivat taakse jäänyttä elämää.
Oltiin juuri päästy perille toisistamme ja oltiin valmiita näyttämään maailmalle mihin meistä oikein on!
Oltiin juuri aloitettu jäljestäminen ja agility, sekä hieman tokoa. Kaikki meni niin hyvin, me nautittiin toisistamme ja yhdessä tekemisestä. Opin viimein arvostamaan Foxia, tajusin miten hieno koira siitä olikaan kasvanut.
Toivon yhä joka ikinen päivä , että tämä olisi vain hirveää painajaista, josta pian heräisin ja Fox olisi vierelläni. En tiedä miten kauan menee ennen kuin ymmärrän asian täysin.
Rakkaimpani on poissa enkä näe sitä enää koskaan. Kaikki hyvä on poissa, jäljellä on vain suru ja suunnaton ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti