Haluan kirjoittaa teille Rosasta, minun ensimmäisestä "omasta" koirastani. Rosasta, joka opetti minulle todella paljon, jota rakastin
älyttömästi ja jota minulla on suunnaton ikävä. Rosa oli todella hieno koira,
jonka kanssa vietettiin useita korvaamattomia hetkiä.
Koira jonka kanssa jaoin
ilot ja surut.
Syy sille, että kirjoitan tämän tekstin nyt on, että tasan vuosi sitten Rosa nukahti ikiuneen. Tasan vuosi sitten saatoin rakkaan ystäväni viimeiselle matkalle.
Suru on suuri, mutta en kuitenkaan ole käsitellyt Rosan pois menoa juuri ollenkaan, ja toivonkin että tämän kirjoittaminen auttaisi minua surutyössä.
Oli alkukevät vuonna 2006, kun Rosa muutti meille. Äitini kanssa oltiin etsitty jo jonkin aikaa toista koiraa ja nyt meille oli tarjottu saksanpaimenkoiran ja venäjänvinttikoiran (+huskyn?) risteytys narttua nimeltä Roosa.
Äitini kanssa rakastuttiin Roosaan heti ensinäkemältä, niin kaunis se oli! Roosa oli saanut koteja elämässään jo kiertää ja nyt oli saanut lähtö passit neljännestä kodistaan.
Tämä koti oli ollut kiva, maalla keskellä ei mitään. Perheeseen
kuuluivat isä, äiti ja muutama kouluikäinen lapsi. Lisäksi Roosalla oli ollut
mäyräkoira kaverina, ja perhe omisti myös lampaita. Roosa oli ollut lähinnä
perheen isän koira, ja isä oli rakastanut sitä hirveästi. Roosa oli saanut
juosta vapaana päivät, perheen isä oli päästänyt sen aamulla ulos lähtiessään
töihin, ja ottanut sisään kun oli tullut töistä. (Mitä Rosaa opin yhteisinä
vuosina tuntemaan, se varmasti nautti moisesta vapaudesta)
Roosalla oli metsästysvietti hyvin vahva, ja eräs päivä se oli ottanut
kohteeksi yhden lampaista. Ei tappanut, mutta raateli niin pahoin, että lammas
piti lopettaa. Perheen isä olisi luopunut lampaista, mutta äiti pelkäsi että
koira käy lasten kimppuun. Roosa sai lähteä. Se oli meidän onni.
Roosa lähti meidän mukaan samantien ja nimi vaihtui Rosaksi, sillä sopihan se paljon paremmin Rikun kanssa, minkä niminen suursnautseri meillä jo asusti.
Rosan arvioitu syntymäaika on joskus alkuvuonna 2003, eli se oli tullessaan noin kaksi ja puoli vuotias. Se oli kovin pentumainen silloin. Makoili pöydän alla järsimässä minun ja äitini varpaita kun syötiin ruokaa. Mietittiinkin äidin kanssa, että pitiköhän ikä paikkaansa. Sitä ei kuitenkaan voitu mitenkään selvittää, eikä sillä loppu peleissä mitään väliäkään ollut.
Itse opiskelin lukiossa kun Rosa tuli meille. Koulu ei voinut vähempää kiinnostaa, ja kun vaihtoehtona oli lenkki koiran kanssa tai läksyt, lenkki voitti joka kerta. Lenkkeilin lähinnä Rosan kanssa, välillä toki myös Rikun. Rosan kanssa tutkimme lähi metsiä ja löysimme eläinten luita ja seikkailimme. Lenkkeiltiin pari tuntia joka päivä ja se oli parasta elämässäni silloin.
Rosa oli remmirähjä, rähjäsi toisille koirille. Puolusti myös tonttia.
Maalla ei kuitenkaan usein tullut toisia koiria vastaan, joten rähjääminen ei
niin haitannut. Ja koska Rosa painoi vaan noin 25kg, jaksoi sen helposti pitää.
Vaikkakin jossain kohtaa tyttö keksi alkaa ottaa vauhtia taluttajan jaloista.
Oikeen ponkaisi taluttajan jalkoja apuna käyttäen ja hyökkäsi toista koiraa
kohti. Ei niin kiva tapa ollenkaan...
Koettiin lenkeillä kaikenlaista. Mieleenpainuvin tilanne oli eräänä
talvena, ehkä vuonna 2006 tai 2007. Oli pimeää ja oltiin tapamme mukaan
lenkillä. Maallahan ei katuvaloja tunneta ja oltiin täynnä heijastimia, jotta
autoilijat näkisivät meidät, ja minulla oli vielä otsalamppu jotta itsekin
näkisin eteeni.
Käveltiin erästä hiekkatietä, joka ei johtanut mihinkään. Sen varrella
oli yksi talo joka ei ollut kovin asutun oloinen, koskaan siellä ei ketään
näkynyt. Oltiin melkein sen talon kohdalla, kun Rosa yhtäkkiä hypähti ainakin
metrin ilmaan ja kavahti taaksepäin. Minä otsalampun valossa yritin katsoa
suuntaan jonne Rosa kyttäsi, ja näin vaan korkealla kaksi kiiluvaa silmää jotka
tempoivat ylös alas. Kuulin myös maasta kuopimisen ääniä. Totesin Rosalle
"mennään takaisin päin" ja hipsittiin reippaasti pois.
Kotiin pääsin ja sanoin äidille innoissani "En tiedä mitä tapahtui
tai mikä se oli, mut se oli mahtavaa!" :D
Asiaa puituamme, totesimme että luultavasti hirvi. Oltiin niin hiljaa
kävelty sen luo, että se tajusi meidät vasta kun oltiin melkein kohdalla. Rosa
onneksi reagoi ja samoin minä, niin ei sattunut mitään. Ilmeisesti aika
vauhkona heitteli päätään ja kuopi maata... Aivan mahtava kokemus mitä en
unohda ikinä!
Aika kului ja minä lensin pesästä. Rosa ja Riku jäivät äidin luokse. Aloin seurustelemaan ja muutin Vantaalle, lopulta hankin Foxin.
Kaikki sujui miten sujui, ja lopulta tilanne oli se, että olin eroomassa ja muuttamassa takaisin isäni luokse maalle, taloon missä olin ennen äidin kanssa asunut. Fox tulisi toki mukana ja Rosa asui siellä isäni kanssa.
Rosa ja Fox tapasivat ensimmäistä kertaa syksyllä 2009. Alku ei ollut kovinkaan lupaava. Rosa huusi Foxille ja Fox vastasi sille. Minä heti pelästyin, että mitenköhän tässä nyt oikein käy...
Pari ensimmäistä päivää Fox asui huoneessani kanssani, eivätkä ne nähneet Rosan kanssa toisiaan. Lopulta sanoin veljelleni, että ottaa Rosan ja minä otan Foxin, ja lähdetään lenkille. Ehdittiin ehkä 100m kävellä, kun ne jo haistelivat yhdessä samaa ruohotupsua. Sen jälkeen ne olivat parhaita kamuja.
Rosalla ja Foxilla oli aika samanlaiset leikit. Rosa toki juoksi vinttarin koivillaan aika paljon kovempaa kun Fox, mutta lähinnä ne paini. Paini ja paini ja paini... Tuntui etteivät ne väsyneet ollenkaan kun leikkivät keskenään. Sitä oli ilo katsella.
Mutta mikään ei kestä ikuisesti....
Viime vuonna Rosan kunto alkoi huononemaan. Siitä näki selvästi, miten se alkoi vanhenemaan. Välillä tuntui, ettei sen takapää enää toiminut kunnolla ja siitä tuli vihaisempi. Ihmisiä Rosa rakasti, rakasti aina ja rakasti kunnolla. Foxia kohtaankaan se ei muuttunut vihaiseksi, mutta vieraat koirat...
Rosa alkoi karkailemaan pihalta ja hyökkäilemään ohi menevien koirien kimppuun. Ainahan se oli reviiriään puolustanut, muttei koskaan ollut ollut paha. Nyt se tuntui olevan tappomielellä liikenteessä.
Rosaa ilmeisesti sattui.
Päätös oli todella vaikea. Toisinaan tuntuu, että pitkitin sitä liikaa, mutta välillä mietin, teinkö sen kuitenkin liian aikaisin? Äitini lupasi osallistua kuluihin, olihan Rosa hänen koiransa, mutta minä itse halusin saattaa sen. Koettiinhan me paljon yhdessä ja viime vuodet Rosa eli minun kanssani, koin olevani sille velkaa yhteisen
lopun.
Lopetusaamuna heräsin aikaisin. Käytiin koirien kanssa kolmistaan pieni lenkki, Rosa rakasti aina lenkkeilyä. Autoiluakin Rosa oli aina rakastanut, mutta tuona aamuna kun aloin laittamaan valjaita sen päälle, Rosa irvisti minulle ensimmäistä kertaa elämässään. Tuolloin tiesin, että päätös oli oikea. Rosaa sattui.
En laittanut sille valjaita, soin sille tämän vapauden. Eihän se niitä tarvitsisikaan.
Ajoin muutaman mutkan kautta eläinlääkärille, ihan vaan Rosan mieliksi. Sai autoilla.
Eläinlääkärillä kaikki sujui hyvin. Rosa oli rennon oloinen, ja tutkaili paikkoja. Se sai ensimmäisen piikin ja eläinlääkäri poistui huoneesta. Istuin lattialle Rosan seuraksi, mutta se ei suostunut istumaan, saati makaamaan. Sitä selvästi pelotti, se ei ymmärtänyt miksi jalat alkoivat pettämään. Se seisoi jalat haarallaan ja nojasi minuun. Koitin puhella sille rauhoittavasti.
Lopulta Rosan oli luovutettava ja käytävä makuulle. Eläinlääkäri kävi laittamassa lisää piikkiä ja jätti meidät taas kahden.
Loppu sujui melkoisen rauhallisesti. Minä itkin ja halasin Rosaa. Pyysin anteeksi siltä, ja kiitin sitä kaikesta. Kerroin, ettei sen tarvitsisi pelätä. Se pääsisi nyt Rikun luokse juoksemaan ja painimaan. Kohta ei enää sattuisi. Kerroin miten paljon rakastin ja miten tulen kaipaamaan.
Vielä muutama hengen veto ja Rosa oli poissa. Eläinlääkäri kävi tarkastamassa, eikä sydän todella enää lyönyt. Rakas ystäväni oli poissa.
Eläinlääkäri sanoi, että saan olla niin kauan kun haluan ja poistui. Itkin hirveästi ja silittelin Rosaa ja juttelin sille, vaikka tiesin, ettei se enää ollut siinä. Vain sen ruumis oli, mutta itse Rosa oli jo jossain muualla, jossain kauniissa paikassa.
Rosaa on edelleen kova ikävä, ja tulee päiviä kun kaipaan sitä todella paljon. Tiedän kuitenkin, että päätös oli oikea ja se lohduttaa vähän. Foxkin on jo tottunut siihen, että vieraillessamme isän luona, Rosa ei ole siellä.
Rosan tuhkat ovat uurnassa hyllyn päällä. Näin Rosa on jollain tapaa aina läsnä, vaikkei olekaan. Mutta se tuo minulle lohtua.
x2.JPG)
Rakastan sua kulta <3
Mutta mikään ei kestä ikuisesti....
Viime vuonna Rosan kunto alkoi huononemaan. Siitä näki selvästi, miten se alkoi vanhenemaan. Välillä tuntui, ettei sen takapää enää toiminut kunnolla ja siitä tuli vihaisempi. Ihmisiä Rosa rakasti, rakasti aina ja rakasti kunnolla. Foxia kohtaankaan se ei muuttunut vihaiseksi, mutta vieraat koirat...
Rosa alkoi karkailemaan pihalta ja hyökkäilemään ohi menevien koirien kimppuun. Ainahan se oli reviiriään puolustanut, muttei koskaan ollut ollut paha. Nyt se tuntui olevan tappomielellä liikenteessä.
Rosaa ilmeisesti sattui.
Päätös oli todella vaikea. Toisinaan tuntuu, että pitkitin sitä liikaa, mutta välillä mietin, teinkö sen kuitenkin liian aikaisin? Äitini lupasi osallistua kuluihin, olihan Rosa hänen koiransa, mutta minä itse halusin saattaa sen. Koettiinhan me paljon yhdessä ja viime vuodet Rosa eli minun kanssani, koin olevani sille velkaa yhteisen
lopun.
Lopetusaamuna heräsin aikaisin. Käytiin koirien kanssa kolmistaan pieni lenkki, Rosa rakasti aina lenkkeilyä. Autoiluakin Rosa oli aina rakastanut, mutta tuona aamuna kun aloin laittamaan valjaita sen päälle, Rosa irvisti minulle ensimmäistä kertaa elämässään. Tuolloin tiesin, että päätös oli oikea. Rosaa sattui.
En laittanut sille valjaita, soin sille tämän vapauden. Eihän se niitä tarvitsisikaan.
Ajoin muutaman mutkan kautta eläinlääkärille, ihan vaan Rosan mieliksi. Sai autoilla.
Eläinlääkärillä kaikki sujui hyvin. Rosa oli rennon oloinen, ja tutkaili paikkoja. Se sai ensimmäisen piikin ja eläinlääkäri poistui huoneesta. Istuin lattialle Rosan seuraksi, mutta se ei suostunut istumaan, saati makaamaan. Sitä selvästi pelotti, se ei ymmärtänyt miksi jalat alkoivat pettämään. Se seisoi jalat haarallaan ja nojasi minuun. Koitin puhella sille rauhoittavasti.
Lopulta Rosan oli luovutettava ja käytävä makuulle. Eläinlääkäri kävi laittamassa lisää piikkiä ja jätti meidät taas kahden.
Loppu sujui melkoisen rauhallisesti. Minä itkin ja halasin Rosaa. Pyysin anteeksi siltä, ja kiitin sitä kaikesta. Kerroin, ettei sen tarvitsisi pelätä. Se pääsisi nyt Rikun luokse juoksemaan ja painimaan. Kohta ei enää sattuisi. Kerroin miten paljon rakastin ja miten tulen kaipaamaan.
Vielä muutama hengen veto ja Rosa oli poissa. Eläinlääkäri kävi tarkastamassa, eikä sydän todella enää lyönyt. Rakas ystäväni oli poissa.
Eläinlääkäri sanoi, että saan olla niin kauan kun haluan ja poistui. Itkin hirveästi ja silittelin Rosaa ja juttelin sille, vaikka tiesin, ettei se enää ollut siinä. Vain sen ruumis oli, mutta itse Rosa oli jo jossain muualla, jossain kauniissa paikassa.
Rosaa on edelleen kova ikävä, ja tulee päiviä kun kaipaan sitä todella paljon. Tiedän kuitenkin, että päätös oli oikea ja se lohduttaa vähän. Foxkin on jo tottunut siihen, että vieraillessamme isän luona, Rosa ei ole siellä.
Rosan tuhkat ovat uurnassa hyllyn päällä. Näin Rosa on jollain tapaa aina läsnä, vaikkei olekaan. Mutta se tuo minulle lohtua.
x2.JPG)
Rakastan sua kulta <3
